Erja Sandbergin blogi

Kuuleeko kukaan? Putoamassa olevan nuoren, Petterin tarina.

Sain yhteydenoton 17-vuotiaalta nuorelta. Hän oli kuullut tutkimuksestani ja halusi kertoa minulle oman tarinansa toteamalla alkajaisiksi ”aattelin et sä varmaan OIKEESTI tajuut mua”. Hänellä oli minulle myös kysymys. Todettakoon, että nuori antoi luvan tämän tekstin kirjoittamiseen ja julkaisemiseen, jopa toivoi että joku lukisi ja ymmärtäisi ”aikuisten oikeesti”.

Petterin tausta

Nuori, sanotaan häntä vaikka Petteriksi, on voinut huonosti jo pitkään. Taustalla on koti, jossa on ollut jo Petterin lapsuudessa sairautta ja työttömyyttä, sellaista rimaa hipoen pärjäämistä. Perhe tarvitsi tukea arkeensa ja Petteri muisteli jo lapsena heillä ”käyneen jonkun tädin sohvalla istumassa”. Petteri kehui äitiään suuresti, kertoi kuinka äiti oli yrittänyt saada asiat raiteilleen ja pyytänyt myös apua sekä terveystoimesta että sosiaalitoimesta. Tuki perheeseen oli kuitenkin liian vähäistä, ”kerran viikossa juttelua” ja asiat menivät huonompaan suuntaan. Petteri sisarensa kanssa sijoitettiin, ensin toiseen perheeseen väliaikaisesti ja lopulta laitokseen. Petteri kertoi, että hänen pahoinvointinsa alkoi siitä kun perhe rikottiin. Hän oli anonut, että ”tädit” vaikka mieluummin kävisivät joka päivä kuin että pitäisi muuttaa kotoa pois. Se ei onnistunut. Äidin tapaamisoikeutta rajattiin ja lapsi ei ymmärtänyt miksi näin toimittiin. Äiti oli kuitenkin se tärkein ihminen, joka välitti Petteristä ja siskosta.

Sijoitettuna laitokseen

Petteri sanoi, että hän yritti korvata äidin roolin pikkusisarelleen laitoshoidossa. Heitä kohdeltiin huonosti. Jatkuvasti vaihtuvat hoitajat ym. työntekijät olivat asennoituneet niin, ettei näistä lapsista ole mihinkään ja heille varsin selvästi kerrottiin kuinka tyhmiä ja huonoja ”köyhien kakaroita” he ovat. Lapsia kategorisoitiin laitoksessa, toisilla oli paremmat olot kuin toisilla ja Petteri ihmetteli miksi näin oli. Hän toisteli keskustelun aikana useaan kertaan, että kotona oli paljon parempi olla ja miksi heidät siirrettiin huonompaan paikkaan, aikuisten luo, jotka olivat ”vain” töissä, eivät oikeasti välittäneet.

Petteri yritti kertoa eri työntekijöille asioista ja pyysi useaan kertaan pois laitoksesta sisarensa kanssa, mutta Petterin sanoin kukaan ei kuunnellut heitä eikä välittänyt. Äiti yritti pitää lapsiinsa suhteita yllä, mutta laitos kuulemma rajoitti voimakkaasti lasten ja äidin välisiä tapaamisia. Jonkinlainen yhteys kuitenkin jatkui, Petteri ja sisarensa olisivat toivoneet kuten myös äiti, että ammattilaiset olisivat sallineet perheen pysyvän yhteyksissä. Petteri kysyi minulta useasti, miksi heidän perheensä rikottiin? Miksei autettu kotona tai edes lapsena päässyt paikkaan, jossa olisi ollut hyvä olla? En osannut vastata Petterille, näin sen ei kuuluisi olla.

Entä koulu?

Peruskoulu oli Petterille vaikeata. Hänellä on jo lapsena diagnosoitu ADHD, hahmotusvaikeuksia ja oppiminenkin oli hankalaa. Petteri oli yleisopetuksessa, mutta sai välillä erityisopettajan tukea. Petteri kertoi kuinka välillä oli todella hyvä erityisopettaja ja välillä joku joka ”ei tajunnut mistään mitään”. Petteri sai kuitenkin peruskoulun päättötodistuksen ja pääsi haluamaansa koulutukseen toisella asteella. Äiti sai myös lapset Petterin yläkoulun aikana takaisin kotiin. Tätä Petteri kutsui ”lottovoitoksi” ja oli huolissaan muista nuorista laitoksessa, joista moni kuulemma voi myös huonosti. Jälleen Petteri toisteli minulle, miksi kukaan ei mene katsomaan kuinka huono siellä on olla. Niinpä.

Toisen asteen opintojen menettelytavoista, ”näin meillä on tapana tehdä”, kirjoitin jo edellisellä kerralla. Todettakoon, että myös Petterille toinen aste oli hankala, hän sanoi pudonneen heti alkumetreillä ”kun kukaan ei välittänyt”. Yläkoulua ei enää kiinnostanut eikä toisella asteella ehditty ajatella hänen asioitaan. Välinpitämättömyyttä. Petteri ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin jäädä pois koulusta.

Kun koulu jäi taakse

Viime keväänä, yli puoli vuotta koulusta poisjämisen jälkeen, etsivästä nuorisotyöstä oltiin soitettu, kysytty miten menee. Petteri oli vastannut, ettei pystynyt käymään koulua kun ei autettu ja on nyt vaan. Tämä oli riittänyt vastauksena soittajalle, kuulemma hän kirjasi että on nuori on tavoitettu. Tsemppiä oli toivoteltu. Puhelu jäi mietityttämään Petteriä. Nuoren sanoin, hän oli vain kysyjälle ”rivi tietokoneella, joka piti tavoittaa ja nyt se oli kuitattu”. Sen jälkeen yhteydenottoa ei ole kuulunut. ”Ketään ei kiinnosta käynkö mä koulua vai en, tai oonko yleensä edes elossa, paitsi äitiä.” Petteri kertoi äidin kuitenkin sairastelevan edelleen paljon ja pikkusiskostakin pitäisi huolehtia, minkäänlaista tukea heidän perheessä ei ole.

Petterin elämä nyt

Petteri on ollut vajaan vuoden tekemättä mitään, ”hengaillut”. Kaveripiiri on osin vaihtunut, Petteri on liikkunut heidän kanssa, jotka myös ovat tipahtaneet koulusta tai eivät ole sinne saakka koskaan menneetkään. Etsinyt myös ”jännitystä elämään”, näpistelyä ym. Petteri kertoi, että koulua käymättömien piireissä pääsisi nopeasti “huonoon kuntoon”. Aikuiset houkuttelevat erilaiseen maailmaan ja ovat valmiita ”auttamaan toisenlaisella uralla”. Petteri ei oikein tiedä mitä valitsisi, on vain hengaillut. Puheesta kuultaa, että huoli äidistä ja pikkusisaresta on laittanut Petterin ajattelemaan, hän yrittää pysyä kaidalla tiellä, mutta rahattomana se on vaikeata.

Faktaa tukea tarvitsevista nuorista

Tämän nuoren yhteydenotto herätti jälleen kerran tutkijana minulle kysymyksiä. Suurin kysymyksistäni on miksi? Ensinnäkin miksi sijoituspaikassa asenteet olivat hyvin outoja? Miksi tukea tarvitsevien lasten itsetuntoa ja vahvuuksia ei tuettu vaan päinvastoin heidän heikkouksiin ja taustaansa puututtiin? En voi ymmärtää. Moniko lapsi ja nuori on tämänkaltaisissa oloissa tälläkin hetkellä hyvinvointivaltio Suomessa?

Miksi ei oikeasti ole tarjolla riittäviä ennalta ehkäiseviä tukitoimia, miksi vain odotetaan miten Petterille itselleen ja edelleen hänen perheelleen käy. Tutkimuksessani oli monia Petterin kaltaisia nuoria, impulsiivisia ADHD-oireisia tai diagnostoituja. Monelle heistä koulu oli vaikeata ja he olisivat tarvinneet paljon ja pitkäaikaista monisektorista tukea. He olisivat tarvinneet vierelläkulkijaa, peräänkatsojaa, tsemppaajaa.

Joka kolmannessa perheessä tutkimuksessani (208 suomalaisen perheen joukosta) ADHD-oireinen henkilö oli jo syrjäytynyt tai syrjäytymässä. Koulut olivat jääneet kesken, ei ollut työtä, toimeentuloa ja ADHD-oireet olivat vahvasti läsnä elämässä. Negatiivinen kehityskulku oli selvästi nähtävissä.  Köyhyyden on todettu periytyvän, myös koulutustason. Neuropsykiatriset oireet ja oireyhtymät kulkevat osittain geeneissä, samoissa suvuissa. Tiedämme esimerkiksi oirehtivan vanhemman perusteella, että lapsi on riskiryhmässä. Heikoilla oleminen ja edelleen syrjäytymispolku ovat näkyvissä tutkimuksessani joissain perheissä myös useammalla henkilöllä, esimerkiksi näin kuvaa yksi äiti nuoriaan:

Katsoisin vanhimman ja toiseksi nuorimman lapsen jo tällä hetkellä syrjäytyneiksi. Vanhin ei ole koskaan pystynyt hankkimaan itselleen ammattia ja on minimieläkkeellä, millä tulee kituuttamaan loppuelämänsä. Toiseksi nuorin ei saa mistään mitään, koska ei ole toisen asteen koulutusta ja sairaspäivärahat on käytetty loppuun. Hän on täysin turhautunut, eikä jaksa enää edes yrittää. Tällä hetkellä yritämme pitää hänet hengissä.

Onko meillä varaa tähän?

Syrjäytymisen hoito maksaa vähintään miljoona euroa jokaista syrjäytynyttä henkilöä kohtaan. Ja väitän ettei jokaista syrjäytynyttä edes pystytä enää palauttamaan työkykyiseksi, korjaamaan rikkinäistä itsetuntoa ym. Onko meillä oikeasti varaa olla tukematta näitä nuoria ajoissa, jättää heidät oman onnensa nojaan, oikeasti välittämättä? Moninkertaisella hinnalla vuosikymmeniä myöhemmin yrittää palauttaa samoja henkilöitä yhteiskunnan veronmaksajiksi?

Eilen 4.8 Turun Sanomat julkaisi tekstin vankiloissa olevista ADHD-oireisista henkilöistä. Psykiatrian ylilääkäri Hannu Lauerman mukaan suomalaisilla vangeilla ADHD-piirteitä esiintyy kymmenkertaisesti verrattuna muuhun väestöön. Silti psykiatrisessa vankisairaalassa tehtäviin ADHD-tutkimuksiin on kuukausien jonot eikä vankiloissakaan ole juuri saatavilla ADHD-kuntoutusta. Miksi? Odotammeko, että nämä henkilöt vankilasta päästyään impulsiivisina ihmisinä jatkavat samalla tiellä ja ovat uudelleen vankilassa oireinensa?

Jos vankiloissakaan ei ole resursseja hoitaa ja tukea tarpeeksi, pitäisikö meidän oikeasti alkaa välittää näistä nuorista jo ennen sinne joutumista? Petteri tuntee nyt 17-vuotiaana jo “laitapuolen porukat”, hänellä on todettu ADHD, eli impulsiivisena nuorena hän on houkuteltavissa moneen mukaan. Odotammeko siihen saakka kun ehkä pahin mahdollinen toteutuu, vai pitäisikö meidän saada tämä 17-vuotias fiksu sisarestaan ja äidistäänkin huolehtiva nuori kouluun, ammattiin ja töihin?

Lopuksi

Palaataanpa Petterin kysymykseen minulle. Hän kysyi: ”Mitä järkeä on ensin olla välittämättä, vaikka nähtiin että oisin tarvinnut apua, jätettiin oman onnensa nojaan..ja sitten myöhemmin tulla kyselemään perään, että miten sä voit? Ja sitten kuitenkin taas jätetään yksin?

Niinpä. Kuka osaisi vastata? minä en. Minustakin tämä järjestelmä on kuin suoraan hölmölästä, tiedetään ja tunnistetaan nuoren oireet ja hankaluudet, annetaan nuoren silti pudota vähitellen kaikesta, eikä vähiten koulujärjestelmästä. Tämän jälkeen etsivä nuorisotyö tms. taho etsii pudonneen, osan löytäen, osaa ei. Toimintatapa on aivan nurinkurinen!

Pitäisikö esimerkiksi nuorisotyöntekijöiden ottaa näistä nuorista koppi jo ennen putoamista, mielellään heti ensimmäisellä kouluviikolla toisella asteella? Tai jo peruskoulun lopussa, saattaen vaihtaa seuraavalle asteelle ja myös seurata nuorta jonkun aikaa opinnoissaan? Taustatiedot näistä ”riskiryhmän” nuorista kun ovat tai ainakin pitäisi jokaisessa tapauksessa olla saatavilla.

Täältä voit lukea toisen kirjoitukseni syrjäytyvistä nuorista

Lähteet:

Sandberg, E. (2016). ADHD perheessä: Opetus-, sosiaali- ja terveystoimen tukimuodot ja niiden koettu vaikutus. Akateeminen väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Turun sanomat. Vankien ADHD-hoito kiven alla. 4.8.2016. Saatavilla: http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/2738006/Vankien+adhdhoito+kiven+alla

Valtiontalouden tarkastusvirasto (2007). Nuorten syrjäytymisen ehkäisy on hajanaista ja kirjavaa. Saatavilla: https://www.vtv.fi/ajankohtaista/tiedotteet/2007/nuorten_syrjaytymisen_ehkaisy_on_hajanaista_ja_kirjavaa.643.news

Valtionvarainministeriö. (2012). Suomi korosti nuorisotyöttömyyden hoitoa Ecofin-neuvostossa. Saatavilla: http://vm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/suomi-korosti-nuorisotyottomyyden-hoitoa-ecofin-neuvostossa?_101_INSTANCE_chtsflfeCEcQ_redirect=%2Fhaku%2F-%2Fq%2Fsyrj%25C3%25A4ytymisen%2520kustannukset

Aloita keskustelu

7 vastausta

  1. Suomessa, kaikki on mahdollista! 🙁
    t: “erilaisen pojan, äiti”

  2. Kiitos tästä blogista! Käsittelet tärkeitä ja ajankohtaisia asioita.

    Petteri on viisas nuori mies. Eikö kenen tahansa kasvattaja-aikuisen pitäisi pystyä kertomaan lapselle ja nuorelle, mitä tietää ja ymmärtää hänen elämänsä tapahtumista ja asioista? Ja on velvollisuus kertoa tämä niin monta kertaa ja niin monella tavalla, että lapsi sen ymmärtää. Silti nuori ei ymmärrä, miksei joku olisi voinut käydä vaikka joka päivä.

    Toinen asia, mikä kiinnittää huomiota, on kieli, jota Petterin suuhun kirjoitat. Onko näiden nuorten käyttämää kieltä tutkittu suhteessa ns. tavallisten perheiden nuorten käyttämään kieleen ja sen intentioihin?

    Minut pysäytti tämä pätkä: “Tätä Petteri kutsui ”lottovoitoksi” ja oli huolissaan muista nuorista laitoksessa, joista moni kuulemma voi myös huonosti. Jälleen Petteri toisteli minulle, miksi kukaan ei mene katsomaan kuinka huono siellä on olla.”

    Oma kokemus on, että elämänsä turvalliseksi kokeva lapsi ja nuori voi ehdottaa “voidaanko me mennä katsomaan / auttamaan / voidaanko me tehdä jotain”. Laitosnuoren puheesta kuuluu etäännyttäminen “miksei kukaan”.

    Mistä tämä kertoo?

    Olisiko Petteri osannut kysyä “voitko sinä?”
    Mitä olisit vastannut?

  3. Sano “Petterille” että löytyy aikuisia jotka voivat auttaa…minun yhteystietoni saa hänelle antaa…jos apu kelpaa…Yksikin auttaja tai tuen antaja riittää….en voi hyväksyä “että tämä on tätä päivää”.

  4. Haluaisin tuoda yhden näkökulman tähän tavallisena “mattimeikäläisenä”. Se näkökulma on ylikova yksityisyydensuoja, joka hankaloittaa näiden nuorten tukemista. Jos esimerkiksi haluaisin ottaa tällaisen nuoren mukaan harrastukseen ja tukea häntä siten tai olla muutoin hänen kaverinsa, ei se onnistu, koska kukaan ei saa mistään louvuttaa tietoja, koska yksityisyydensuoja. Tämän takia tällaisen tavallisen keskiluokkaisen on äärimmäisen hankalaa olla tällaisen nuoren tukena ja auttajana, koska heitä on mahdotonta tavoittaa.

  5. Syrjäytymisen ehkäiseminen on aivan ehdottomasti aloitettava jo peruskouluikäisille. Murrosikä voi aiheuttaa vaikeuksia koulunkäynnissä ja kaverisuhteissa ja se lisää oleellisesti vaaraa pudota rattailta. Opettajat eivät välttämättä kiinnitä huomiota asiaan, koska vaikeiden oppilaiden poissaolot jopa helpottavat heidän työtänsä. Etsivää nuorisotyötä ja tukea tarvitaan kipeästi jo 7-8 luokilla.

  6. Koppi pitäisi ottaa viimeistään kuudennen luokan aikana. Osalle sekin tulisi liian myöhään. Tulevat ongelmat tiemmä kyetään havaitsemaan jo päiväkodissa, ja mitä Pöpilä tekee. Rajoittaa päivähoito-oikeutta…

  7. En käsitä miten asiantuntijakaan ei osaa vastata Petteri-pojan kysymykseen!!Vastaus on päivänselvä:Yhteiskunnan taholta täysin järjetöntä ja yhteiskunnan varoja tuhlaavaa toimintaa.Petteri ja ennen kaikkea hänen äitinsä, joka oli tärkein henkilö Petterin elämässsä ja jolla oli suurin tahtotila pitää perheen hyvinvoinnista huoli ja perhe kasassa ,olisi pitänyt saada kunnalta konkreettista, arjen tukea heti alkuvaiheessa. Tässä yhteiskunnassa on lähdetty sivuraiteille niinä vuosina kun perheitä tukevasta KODINHOITAJA-järjestelmästä on säästösyistä luovuttu.Siitä maksamme nyt syrjäytyneinä perheinä,lapsina ja nuorina.On täysin eri asia ,kun kodinhoitaja tulee tiiviisti sisälle perheen arkeen ja näkee hyvin jo viikonkin aikana perheen kipupisteet,joihin tukea tarvittaan.On ihan turhaa pyörittää jotain moniammatillista tiimiä,joka käväisee hätäisesti katsomassa tilanteen kotona.Siinä ei todellisia ongeĺma ja tahtotiloja ehditä nähdä.Vain kirjaus tietokoneelle ja asia on kuitattu.Miksi on nikn vaikea ihan perinteisesti ja konkreettisesti auttaa perheitä arjessa.Arkisia asioitahan ne ongelmat yleensä ovat.Kun arki saadaan rullaamaan,jaksetaan muutenkin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Leave the field below empty!